Minäkuva

Ajattelin kirjoittaa teille hieman omista ajatuksista tämän elämäntapamuutoksen ja sen tuoman minäkuvan muuttumisen tiimoilta.

Rempparingin yhteisessä tapaamisessa valmentajamme Janette kysyi meiltä; onko kenellekään tullut ahdistusta siitä, että oma keho ja sen ulkonäkö muuttuu?

Itselläni tietysti ensimmäinen ajatus oli, että ei tietenkään...sitähän tässä juuri haetaan!

Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa tarkemmin ja miettimään omia ajatuksia niin henkisestä, kuin fyysisestäkin muutoksesta.

Minä itse olen muuttunut tässä neljän vuoden aikana aika radikaalistikin. Muutosta on tullut ulkoisesti, mutta suurempi muutos on kyllä sisäisessä minussa. Ne asiat, joista ennen pidin ja jotka saivat minut tuntemaan mielihyvää (tai kuvittelemaan tuntevani) ovat muuttuneet paljon ja vanhoja juttuja on jäänyt taka-alalle. Tämä on myös johtanut siihen, että monia ihmissuhteita on jäänyt kokonaan tai osittain pois elämästäni.

Tykkään katsella netistä ihmisten muutoskuvia ja ne motivoivat paljon omaa tekemistä ja jaksamista. Samalla kuitenkin aloin miettiä, miten monet saavat tuloksia nopeastikin ja pystyvät tekemään elämässään täyskäännöksen kerralla? Itse olen edennyt paljonkin, jopa viimeisen vuoden aikana on tullut sellaista muutosta, jota ennen ei ole ollut. Samalla kuitenkin on tunne, että jollain tasolla junnaan paikallani. Tiedostan, että on paras, kun asioille antaa aikaa ja etenee vähän kerrallaan. Koska kuitenkin olemme niin erilaisia se mikä toimii jollekin ei toimi toiselle ollenkaan. On vain löydettävä se oma tapa.

Mietin myös sitä, himmailenko omaa tekemistäni tietoisesti tai tiedostamatta ja roikun kiinni jo opituissa etenemättä? miksi? 

Jos veisin itseni epämukavuusalueelle useammin ja antaisinkin nykyisen sijasta 110%, mikä muuttuisi?

Olisinko vuoden päästä ihan eri tilanteessa? Tahdonko olla? Tahdonko antaa niin paljon tälle asialle? Onko minulla oikeus siihen? Uskallanko?

Vaikka tärkeintä elämäntapamuutoksen aloittamisessa on tiedostaa, että muutosta tehdään aina ensisijaisesti itsensä takia ja itselle, on silti meidän monen elämässä muitakin ympärillä olevia, joita nämä asiat koskettavat siinä sivussa. 

Onko meillä oikeus muuttua niin henkisesti kuin fyysisesti? Tottakai on, mutta itseäni tarkastellessani huomaan sen olevan myös todella pelottavaa välillä. Sen myötä tulee usein mietittyä, mitä tapahtuu parisuhteelle? mitä tapahtuu ystävyyssuhteille? perhesuhteille? jos muutukin kokonaan erilaiseksi ihmiseksi. Kun kumppanini on mennyt yhteen aivan eri ihmisen kanssa, kuin joka olen nyt. Kun ystäväni ovat tottuneet aivan erilaiseen minään. Mitä jos meillä ei olekaan enää mitään yhteistä? Voiko niin käydä ja mitä sitten, jos niin käy? Onko minulla silti oikeus muuttua?

Entä onko meillä velvollisuus muuttua? Itse olen sitä mieltä, että fyysisesti jokainen saa olla siinä tilassa, jossa kokee olonsa parhaimmaksi. Kenelläkään ei ole velvollisuutta muuttaa itseään fyysisellä tasolla, kuin itsensä takia. Olen myös sitä mieltä, että henkisesti meillä on velvollisuus kasvaa ja kehittyä (kivittäköön ken tahtoo tästä). Sekä oman itsemme takia, että myös niiden läheisten, jotka elävät ympärillämme. Joista olemme vastuussa ja jotka olemme tähän maailmaan tuoneet. Näiden ihmisen vuoksi meillä on velvollisuus kasvaa ja pitää itsestämme huolta. Onko kumppanillamme tai ystävillämme sitten velvollisuus tukea tässä? Velvollisuus ottaa vastaan ne muutokset ja elää niiden kanssa? Näihin asioihin ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta enkä sitä siksi lähde tähän etsimäänkään. Tälläiset asiat kuitenkin pyörivät ja tulevat varmasti pyörimään monen sellaisen ihmisen päässä, joka uutta elämäntapaa opettelee.

Ovatko nämä pelot se syy, miksi en anna itsestäni 110% ? Pelko epäonnistumisesta, pelko siitä, että tilanteet ja ihmissuhteet muuttuvat tämän takia. Se, että olisi helpompaa epäonnistua, kun ei ole antanutkaan kaikkea.

Olisi helpompi etsiä tekosyitä ja syyllistä muualta sille, että homma junnaa, kuin tutkia itseään ja löytää se syy sieltä. 

Olisi helpompaa olla se ihminen, johon kaikki muut ovat tottuneet ja johon itsekin olen tottunut.

Mutta kuka sanoi, että tämän tulisi olla helppoa? 

Omalla kohdallani ymmärsin, että vastaus tähän on kyllä.

Pelkään joitakin tämän uuden elämän tuomia muutoksia ja siksi himmailen itseäni. Monella muulla on varmasti samoja ajatuksia ja kokemuksia, eikä niitä tarvitse hävetä. Päinvastoin, kun nämä asiat tiedostaa on niitä mahdollisuus alkaa työstämään ja taas päästä etenemään kohti tavoitteita. 

Wellnette on loistava valmentaja siinä, että ulkoisen muutoksen etusijalle menee asiakkaan sisäinen ja henkinen muutos, sekä itsestään oppiminen. Kerta toisensa jälkeen hän jaksaa kuunnella uudet oivallukset, joita itseni kanssa saan ja tukea niiden kanssa taas eteenpäin. Aina tämä homma ei tosiaan ole kiinni vain ruokavalion sopivuudesta tai treenien tekemisestä. Jos oma pää ei ole valmis muutokseen, on hankala edetä.

Postauksesta tuli pitkä, mutta aihe on tärkeä.

Kiitos, kun jaksoit lukea loppuun. Ihanaa syksyn jatkoa kaikille 😘

- Janika