maanantai 21. lokakuuta 2019

Minäkuva


Ajattelin kirjoittaa teille hieman omista ajatuksista tämän elämäntapamuutoksen ja sen tuoman minäkuvan muuttumisen tiimoilta.


Rempparingin yhteisessä tapaamisessa valmentajamme Janette kysyi meiltä; onko kenellekään tullut ahdistusta siitä, että oma keho ja sen ulkonäkö muuttuu?
Itselläni tietysti ensimmäinen ajatus oli, että ei tietenkään...sitähän tässä juuri haetaan!
Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa tarkemmin ja miettimään omia ajatuksia niin henkisestä, kuin fyysisestäkin muutoksesta.

Minä itse olen muuttunut tässä neljän vuoden aikana aika radikaalistikin. Muutosta on tullut ulkoisesti, mutta suurempi muutos on kyllä sisäisessä minussa. Ne asiat, joista ennen pidin ja jotka saivat minut tuntemaan mielihyvää (tai kuvittelemaan tuntevani) ovat muuttuneet paljon ja vanhoja juttuja on jäänyt taka-alalle. Tämä on myös johtanut siihen, että monia ihmissuhteita on jäänyt kokonaan tai osittain pois elämästäni.

Tykkään katsella netistä ihmisten muutoskuvia ja ne motivoivat paljon omaa tekemistä ja jaksamista. Samalla kuitenkin aloin miettiä, miten monet saavat tuloksia nopeastikin ja pystyvät tekemään elämässään täyskäännöksen kerralla? Itse olen edennyt paljonkin, jopa viimeisen vuoden aikana on tullut sellaista muutosta, jota ennen ei ole ollut. Samalla kuitenkin on tunne, että jollain tasolla junnaan paikallani. Tiedostan, että on paras, kun asioille antaa aikaa ja etenee vähän kerrallaan. Koska kuitenkin olemme niin erilaisia se mikä toimii jollekin ei toimi toiselle ollenkaan. On vain löydettävä se oma tapa.

Mietin myös sitä, himmailenko omaa tekemistäni tietoisesti tai tiedostamatta ja roikun kiinni jo opituissa etenemättä? miksi? 
Jos veisin itseni epämukavuusalueelle useammin ja antaisinkin nykyisen sijasta 110%, mikä muuttuisi?
Olisinko vuoden päästä ihan eri tilanteessa? Tahdonko olla? Tahdonko antaa niin paljon tälle asialle? Onko minulla oikeus siihen? Uskallanko?

Vaikka tärkeintä elämäntapamuutoksen aloittamisessa on tiedostaa, että muutosta tehdään aina ensisijaisesti itsensä takia ja itselle, on silti meidän monen elämässä muitakin ympärillä olevia, joita nämä asiat koskettavat siinä sivussa. 

Onko meillä oikeus muuttua niin henkisesti kuin fyysisesti? Tottakai on, mutta itseäni tarkastellessani huomaan sen olevan myös todella pelottavaa välillä. Sen myötä tulee usein mietittyä, mitä tapahtuu parisuhteelle? mitä tapahtuu ystävyyssuhteille? perhesuhteille? jos muutukin kokonaan erilaiseksi ihmiseksi. Kun kumppanini on mennyt yhteen aivan eri ihmisen kanssa, kuin joka olen nyt. Kun ystäväni ovat tottuneet aivan erilaiseen minään. Mitä jos meillä ei olekaan enää mitään yhteistä? Voiko niin käydä ja mitä sitten, jos niin käy? Onko minulla silti oikeus muuttua?

Entä onko meillä velvollisuus muuttua? Itse olen sitä mieltä, että fyysisesti jokainen saa olla siinä tilassa, jossa kokee olonsa parhaimmaksi. Kenelläkään ei ole velvollisuutta muuttaa itseään fyysisellä tasolla, kuin itsensä takia. Olen myös sitä mieltä, että henkisesti meillä on velvollisuus kasvaa ja kehittyä (kivittäköön ken tahtoo tästä). Sekä oman itsemme takia, että myös niiden läheisten, jotka elävät ympärillämme. Joista olemme vastuussa ja jotka olemme tähän maailmaan tuoneet. Näiden ihmisen vuoksi meillä on velvollisuus kasvaa ja pitää itsestämme huolta. Onko kumppanillamme tai ystävillämme sitten velvollisuus tukea tässä? Velvollisuus ottaa vastaan ne muutokset ja elää niiden kanssa? Näihin asioihin ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta enkä sitä siksi lähde tähän etsimäänkään. Tälläiset asiat kuitenkin pyörivät ja tulevat varmasti pyörimään monen sellaisen ihmisen päässä, joka uutta elämäntapaa opettelee.

Ovatko nämä pelot se syy, miksi en anna itsestäni 110% ? Pelko epäonnistumisesta, pelko siitä, että tilanteet ja ihmissuhteet muuttuvat tämän takia. Se, että olisi helpompaa epäonnistua, kun ei ole antanutkaan kaikkea.
Olisi helpompi etsiä tekosyitä ja syyllistä muualta sille, että homma junnaa, kuin tutkia itseään ja löytää se syy sieltä. 
Olisi helpompaa olla se ihminen, johon kaikki muut ovat tottuneet ja johon itsekin olen tottunut.
Mutta kuka sanoi, että tämän tulisi olla helppoa? 

Omalla kohdallani ymmärsin, että vastaus tähän on kyllä.
Pelkään joitakin tämän uuden elämän tuomia muutoksia ja siksi himmailen itseäni. Monella muulla on varmasti samoja ajatuksia ja kokemuksia, eikä niitä tarvitse hävetä. Päinvastoin, kun nämä asiat tiedostaa on niitä mahdollisuus alkaa työstämään ja taas päästä etenemään kohti tavoitteita. 

Wellnette on loistava valmentaja siinä, että ulkoisen muutoksen etusijalle menee asiakkaan sisäinen ja henkinen muutos, sekä itsestään oppiminen. Kerta toisensa jälkeen hän jaksaa kuunnella uudet oivallukset, joita itseni kanssa saan ja tukea niiden kanssa taas eteenpäin. Aina tämä homma ei tosiaan ole kiinni vain ruokavalion sopivuudesta tai treenien tekemisestä. Jos oma pää ei ole valmis muutokseen, on hankala edetä.

Postauksesta tuli pitkä, mutta aihe on tärkeä.
Kiitos, kun jaksoit lukea loppuun. Ihanaa syksyn jatkoa kaikille 😘

- Janika

maanantai 7. lokakuuta 2019

Elämäntapamuutos..ko?


Milloin voi sanoa tehneensä elämäntapamuutoksen?

Jos et syö grammalleen ruokavalion mukaan ja pumppaa rautaa hulluna, onko se silloin elämäntapamuutos?

Jos otat viikon tai kaksi rennosti ja syöt vapaasti, oletko epäonnistunut?

Onko elämäntapamuutos oikeasti elämäntapamuutos, jos joudut joka päivä taistelemaan sen kanssa?

Kuka määrittelee milloin olet tehnyt "oikeanlaisen" muutoksen?

Nämä ovat varmasti kysymyksiä, jotka pyörivät nykyään monen päässä. Omassa päässäni ainakin, välillä jopa päivittäin. Sosiaalinen media ja nykypäivän trendit huutavat elämäntapamuutoksesta kaikkialla.

Oma matkani on alkanut vuonna 2016, kun aloin toipumaan keuhkoveritulpasta. Polvi oli rikki, kunto oli nolla ja painoa oli aivan liikaa. Talvella ulkona liikkuminen oli miltein mahdotonta, sillä pienikin lipsahdus meinasin saada polven lähtemään uudestaan sijoiltaan. Koira oli kuitenkin käytettävä ja rappuset kolmanteen kerrokseen kiivettävä.

Keväällä 2016 otin ensimmäisen kerran askeleen parempaan minääni ja otin yhteyttä pt Miiaan. Käytiin läpi mitä halusin, mihin pystyin ja millä keinoilla aloitettaisiin. Silloin sain ensimmäisen saliohjelmani, joka sisälsi paljon kehonpainoilla tehtäviä liikkeitä. Aloin pikkuhiljaa käydä salilla. Aloin myös pikkuhiljaa tehdä syömisen suhteen hieman parempia valintoja.

Syksyllä 2016 aloitin 3-vuorotyön ja sen myötä liikunta jäi aika pitkälti vain lenkkeilyyn, sillä en juuri jaksanut muuta. Työni myötä aloin kuitenkin syömään säännöllisesti parin tunnin välein tauoilla ja paino lähtikin sen myötä laskemaan.

Alkuvuodesta 2017 ostin itselleni ensimmäisen fitfarmin superdieetin. Noudatin ruokavaliota tarkasti ja liikuin ohjeiden mukaan, lähinnä kotitreenejä ja aerobista. Taas tuli uusia tuloksia. Valmennus kuitenkin loppui ja pikkuhiljaa palasin vanhoihin tapoihin, joihin kuului sillon vielä suurelta osin alkoholi, roskaruoka ja liikkumattomuus.

Syksyllä 2017 muutimme Haapamäelle ja aloitin pikkuhiljaa taas kuntosalin sekä uskaltauduin kokeilemaan myös ryhmäliikuntatunteja. Tykkäsin zumbasta ja kahvakuulasta yllättävän paljon! Syöminen oli kuitenkin vähän mitä sattui ja ajattelin silloin, että jos vain liikun voin syödä mitä vaan haluan. Väärin.

2018 olin koko alkuvuoden kotona työttömänä ja minulla oli aikaa panostaa itseeni enemmän kuin aikoihin. Aloitin uuden superdieetin ja tuloksia tuli paljon! Kävin salilla, ryhmäliikunnoissa ja lenkillä.
Kesän tullessa ja taloremontin alkaessa liikunta alkoi kuitenkin jäädä ja ruokavalioon tuli mukaan taas grillailut, kaljottelu ja krapulapäivät. Koko kesä ja syksy menivät remonttia tehdessä, asuimme avopuolisoni vanhempien luona ja päivät olivat 15 tuntisia. Loppuvuoteen mennessä olo oli taas tukala ja väsynyt. Liikunta oli jäänyt miltein kokonaan ja syöminenkin oli mitä oli.

Alkuvuodesta 2019 otin viimein yhteyttä Janetteen ja pyysin apua. Paljon tuloksia oli jo saavutettu, mutta nyt tuntui etteivät omat tiedot ja taidot enää riittäneet. Halusin juuri minun tavoitteilleni ja kulutukselleni räätälöydyn ohjelman ja ruokavalion, niinpä aloitettiin yksilövalmennuksella, joka kesti 12 viikkoa. Paljon tapahtui fyysisesti, mutta sitäkin enemmäm henkisellä puolella ja siitä on suuri kiittäminen Janettea 🙏
Valmennuksen loputtua mietin, että nyt kerrankin haluan tehdä suunnitelmia pidemmällä tähtäimellä enkä vain vetää taas yhtä 12 viikon jaksoa vuodessa ja sitten palata pikkuhiljaa vanhaan.
Jatkoin valmiilla ohjelmapaketilla kesän ylitse, sillä tiesin syksyllä lähteväni rempparinkiin mukaan.

Tällä hetkellä mennään siis rempparingin matkassa ja tänään alkoi neljäs viikko. Olo on hyvä!

Tärkeintä minulle on ollut löytää kultainen keskitie liikunnan ja ruokailun suhteen. Oivaltaa miten paljon liikunta ja terveellinen syöminen vaikuttavat myös psyykkiseen hyvinvointiin. Uskaltaa haastaa itseään, onnistua ja haastaa taas lujemmin! Ja huomata, että nykyään ne terveelliset elämäntavat vain kulkevat arjessa mukana ilman sen suurempaa ajattelua ja ponnistelua. Unohtamatta niitä pieniä nautinnon ja herkuttelun hetkiä 😋

Tämä on ollut minun matkani. Se kertokoon siitä, ettei tarvitse onnistua ensimmäisellä eikä välttämättä vielä toisella tai kolmannellakaan kerralla täydellisesti, sillä aikaahan on koko loppu elämä ☺️

Ihanaa syksyn jatkoa kaikille 🍂

-Janika

torstai 29. elokuuta 2019

Oma elämäntapamuutos




Kuten edellisessä postauksessa lupailin, kerron teille nyt mistä minun elämäntapamuutokseni sai alkunsa.
Elettiin vuotta 2015, olin tavannut alkuvuodesta nykysisen avopuolisoni ja kesällä aloimme seurustelemaan. Olin myös saanut opiskelupaikan lähihoitaja opintoihin Keuruulle.
Olin aika kova niihin aikoihin ottamaan alkoholia ja elämäntavat olivat aika surkeat suoraan sanottuna. Nukuin välillä päivät ja valvoin yöt, söin mitä sattui ja millon sattui sekä olin jo vuosia polttanut tupakkaa.
Taustalla kummitteli myös muutamia vuosia aiemmin todettu masennus, joka välillä näyttäytyi arjessa enemmän ja välillä vähemmän. Elämäntapani eivät sitä ainakaan helpottaneet!

Aloitin siis opinnot elokuussa 2015 ja uusi suhdekin oli hyvällä mallilla.
Yhtenä viinan huuruisena iltana marraskuussa 2015 kävi kuitenkin niin, että onnistuin rikkomaan polveni. Monta viikkoa jouduin odottelemaan magneettikuviin pääsyä ja huonoksi onnekseni sinä aikana jalkaani muodostui syvä laskimotukos ja sitä seurasi keuhkoembolia. Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan, jossa selvisi myös, että polvestani oli eturistiside poikki, mutta jalkaani ei leikattaisi uuden tukosvaaran vuoksi. Sairaalassa oli 1,5 viikkoa, sillä en pärjännyt ilman lisähappea kuin hetken kerrallaan. 

Onnekseni selvisin kuitenkin ehjin nahoin ja olin löytänyt rinnalleni ihmisen, joka oli tukenani ja hoiti kaiken tarpeellisen, vaikka olimme olleet yhdessä vasta alle puoli vuotta.
Olin todella paljon ylipainoinen tuohon aikaan ja aivan rapakunnossa. Ainut liikunta mitä olin harrastanut oli koiran kanssa ulkoilu ja sekin hyvin lyhyissä määrin, sillä en vain yksinkertaisesti jaksanut. 

Tupakanpoltto jäi silloin kertalaakista ja verenohennuslääkityksen takia en voinut käyttää myöskään alkoholia.
Silloin aloin miettimään omaa elämääni ja sitä, etten ehkä olekaan kuolematon vaikka olekin vasta 25-vuotias. Ettei kroppani ehkä kestäkkään kaikkea paskaa mitä laitan sen kokemaan ja kantamaan. Olin myös löytänyt rinnalleni ihmisen, jonka kanssa halusin elää ja vanheta. Tällä menolla yhteiset vuotemme olisivat jääneet hyvin lyhyeen.

Tästä alkoi minun elämäntapamuutokseni pikkuhiljaa ja varovasti. Siihen on kuulunut paljon uuden opettelua, kompurointia ja kyyneliä, muutamia pikadieettejä ja nettivalmennuksia mm. Fitfarmin kanssa. Paljon hyvää on niistäkin jäänyt käteen, mutta ne ovat olleet enemmänkin hetken kestäviä kitukuureja, joista on aina palattu takaisin huonompiin tapoihin. Kuitenkin paljon tuloksia olen niilläkin valmennuksilla saanut. Omien liikuntalajien löytäminen on ollut välillä tuskan takana, sillä ennen polveni rikkoontumista harrastin ratsastusta vuosia ja se oli rakkain harrastukseni. Vielä tänäkään päivänä en ole hevosen selkään kiivennyt, mutta se onkin yksi tavoitteistani ❣️

Seuraavassa postauksessa kerron teille siitä, mitä kaikkea olen uuden elämäntapani aikana touhuillut ja mitkä ovat johtaneet tähän hetkeen. Pysy siis kuulolla, jos kiinnostaa😊

Ihanaa viikonloppua kaikille 😘

T. Janika




torstai 22. elokuuta 2019

Esittely

Moikka kaikille!

Mä oon Janika, 29-vuotias nainen ja asustelen Haapamäellä. Mun perheeseen kuuluu avopuoliso Kalle ja koira Nemo. 
Nuorena en oikein tiennyt mitä haluan tehdä isona (en ehkä vieläkään ihan varmaksi 😅) ja siksi opiskelinkin ekan ammattini vasta 24 vuotiaana. Ekalta ammatiltani oon siis merkonomi, asiakaspalvelun osaamisalan ja niitä töitä tehnyt enemmän ja vähemmän aina. 

Tällä hetkellä opiskelen lähihoitajaksi ja tämän vuoden loppuun mennessä olisi tarkoitus valmistua. Opintojen ohella teen töitä välillä kotihoidossa. Ekan kerran aloitin opiskelemaan tälle alalle jo vuonna 2015, mutta heti samana syksynä loukkasin polveni ja sen seurauksena sairastuin laskimotukokseen ja keuhkoveritulppaan. 
Keskeytin silloin koulun, sillä oma jaksaminen ei riittänyt kaiken sen toipumisen keskellä. Selvisin ehjin nahoin, mutta sairastuminen laittoi asiat aikalailla uusiksi elämässä monellakin tapaa. Siitä oikeastaan lähti mun matkani kohti elämäntapamuutosta ja parempaa minää. Mitä kaikkea se on pitänyt sisällään, kerron teille seuraavassa postauksessa! 

Oon täällä kirjoittelemassa, koska Janette pyysi mut tähän mukaan. Ehkä oon saattanut pari romaania sille raapustaa tämän meidän yhteisen taipaleen aikana 😅 
Koskaan aiemmin en ole blogia kirjoittanut, joten katsotaan miten tämä lähtee sujumaan. 

Instagramissa mut löytää nimimerkillä janikajennikristiina! Laitahan seuraus pyyntöä, jos kiinnostaa seurailla mun arkea ja elämäntapamuutosta.

Seuraavaan kertaan 😘
-Janika